Miten minusta tuli vasemmisto(liitto)lainen

Kukaan ei kysynyt, mutta kerronpa nyt vähän siitä, miten minusta tuli vasemmisto(liitto)lainen.

En kasvanut järin vasemmistolaisessa tai sen enempää poliittisessakaan miljöössä. Jos lapsuuden piirejäni pitäisi johonkin puoluepoliittisesti typistää, oli ympärillä varmaan enemmän kokoomushenkisyyttä. Kansainvälinen koulu, Helsingin Munkkiniemi, keskiluokkainen ja ”porvarillinen” elämä.

En ole kasvanut vasemmistolaisuuteen. Taustani ei ole millään tapaa työväenluokkainen ainakaan missään perinteisessä merkityksessä. En tunne työväenlauluperinnettä erityisen hyvin enkä nuorena tottunut pitämään vappua työväen juhlana. Olen kauppatieteilijöiden lapsi, jolle yliopisto oli jonkinlainen itsestäänselvyys. Päädyin suoraan lukion jälkeen oikikseen, vaikken oikeasti tiennyt mitä haluaisin isona tehdä. Ensin kävin vuoden mittaisen varusmiespalveluksen johtajakoulutuksineen, jonka suorittamista sitäkään ei tullut (silloin lapsena) mieleen kyseenalaistaa.

Vaikka perhetausta ei vaikuttanut puoluevalintaani, huomautan, että myös turvattua elämää elävissä hyvin toimeentulevissa perheissä on ongelmia. Sairaudet ja sosiaaliset ongelmat iskevät niihinkin, ja yhteiskunnan turvaverkkoja luulisi silloin arvostavan tuloista riippumatta.

Vaikka imin herkässä teini-iässä vaikuttuneena Avaimen Punaista tiiltä ja muuta "kantaaottavaa" musiikkia ja vaikutuin sykähdyttävästi Dalton Trumbon Johnny Got His Gun -sotakauhukertomuksen ja John Steinbeckin Vihan hedelmien kaltaisista kirjallisuusklassikoista, en voi sanoa olleeni järin poliittisesti aktiivinen tai yhteiskunnallisesti valveutunut nuori. Nyt katson hämmästyneenä ja syvästi ihaillen yhteiskunnalliseen liikehdintään osallistuvia nuoria, jotka haluavat jo kouluiässä vaikuttaa.

Myöskään tämän vuosituhannen Helsingin yliopiston oikeustieteellistä tiedekuntaa ja sen opiskelijayhteisöä ei voine pitää varsinaisesti vasemmistolaishenkisenä ympäristönä. Yleistuntumani on, että keskiverto-oikisopiskelija ei ensinnäkään ole järin poliittisesti aktiivinen tai valveutunut, ja joukossa on pikemminkin kokoomuslaisia kuin vasemmistolaisittain ajattelevia. Tämä ei toki suinkaan ole koko totuus.

Löysin kuitenkin opintojen aikana myös oman polkuni yhteiskunnallisessa ajattelussa ja vaikuttamisessa. Vaikka alun perin pikemminkin jonkinlaisena porvarillisen turvallisena valintana ajauduin kuin intohimoisesti suuntauduin oikikseen, ja vaikka harhailin ensimmäiset vuodet pakollisten kurssien tylsässä putkessa monen muun tavoin, löysin lopulta oman juttuni valtiosääntöoikeuden, kansainvälisen oikeuden ja perus- ja ihmisoikeusjuridiikan suunnilta. Siitä olen kiitollinen.

Yhteiskunnallinen herätykseni suuntautui ihmisoikeusongelmiin meillä ja muualla. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kysymykset seurasivat luontevasti. Eriarvoisuus ja sorto nostivat suuttumusta, tunteen vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Liityin puolueeseen vasta aloittaessani työt eduskuntaryhmässä ja politiikassa. Tulin liikkeen ulkopuolelta tuntematta perinteitä ja piirejä. Hain nykyistä työtäni työskenneltyäni sitä ennen siihenastisessa unelmatyössäni ihmisoikeusjärjestön oikeudellisena asiantuntijana. Olin löytänyt intohimoni, ja halusin vaikuttaa ja työskennellä niiden samojen teemojen ja kysymysten parissa, joiden vuoksi olin aiempaankin työhöni päätynyt, ja sitä työtä olen onnekseni päässyt kolme viime vuotta tekemään.

Vaikka olin jonkin aikaa äänestänyt vasemmistoliittoa, en ollut ennen politiikkaan töihin tuloa millään tavoin puoluepoliittisesti sitoutunut – entisessä työssä toimin päinvastoin korostuneen sitoutumattomasti työskennellen kaikkien puolueiden kanssa. Vasemmistoliitto oli silti luonnollinen valinta varsinkin siinä vaiheessa, kun olin edeltävät vuodet työskennellyt ihmisoikeusvaikuttamisen parissa ja nähnyt läheltä, kuinka vasemmistoliitto oli aktiivinen ja vakuuttava juuri ihmisoikeuspolitiikassa.

Ihmisoikeuksien ei pitäisi olla vasemmistolainen tai oikeistolainen kysymys. Tänään, kun jakamattomia ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota kohti hyökätään uusin tavoin poliittisen järjestelmämme sisällä, juuri vasemmisto näyttää kuitenkin olevan johdonmukaisimmin niiden puolella piittamatta siitä populismista, johon monelta muulta suunnalta yhä useammin helposti sorrutaan. Nykypäivän vasemmistolaisuuden näen keskeisesti ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolustamisena. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisessä ja yhteiskunnan epäkohtiin pureutumisessa vasemmistolaisuus ja intersektionaalinen feminismi kulkevat minulle käsi kädessä.

Nykyaikaisen perus- ja ihmisoikeusjärjestelmän ytimessä on yksilön vapaus. Vasemmistolaista ja feminististä on tunnistaa se, että tuon vapauden tosiasiallisina rajoitteina on myös erilaisia yksilöiden eroihin ja lähtökohtiin liittyviä tekijöitä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja feminismi tarvitsevat myös luokkanäkökulmaa. Puhuminen luokasta voi hämmentää ja kavahduttaa. Luokkapuhetta kuitenkin tarvittaisiin enemmänkin tässä ajassa. Luokka ei ole menettänyt merkitystään 2020-luvun Suomessa. Tasa-arvoisiksi ajatelluista mahdollisuuksista huolimatta koulutus ja sosiaaliset ongelmat periytyvät. Jo varhaislapsuudessa saadut lähtökohdat, kuten esimerkiksi harrastusmahdollisuudet, kotona harrastettu lukeminen tai varhaiskasvatukseen osallistuminen sanelevat osaltaan yksilön myöhempää opintomenestystä ja pärjäämistä. Lasten luokkayhteiskunta on järkyttävä vääryys.

Suomalainen hyvinvointivaltio on minulle maani suurin ylpeydenaihe. 2020-luvulla sen perustukset ovat uhattuna usealta suunnalta, ja se tarvitsee puolustajansa.

Yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion puolustaminen on minulle sydämenasia myös isänä. Haluan, että tyttärelläni on elämässään mahdollisuus olla oma itsensä, toteuttaa itseään täysimääräisesti omalla tavallaan esimerkiksi sukupuolestaan riippumatta. Toisaalta tiedostan, että Helsingin kantakaupungissa asuvana korkeasti koulutettujen vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien lapsena hänellä on monessa suhteessa otollisemmat lähtökohdat esimerkiksi koulupolulle kuin joillain ikätovereillaan.

Vasemmistoliitto ei ollut ensimmäinen puolue, jota olen äänestänyt. Vasemmistoliitto ei ehkä tunnu aina helpolta valinnalta niille, joiden tausta on liikkeen ulkopuolella. Pikemminkin kuin puolueen politiikka, tähän johtavat mielikuvat jonkinlaisesta radikaaliudesta. Vanhemmille sukupolville kylmän sodan ja reaalisosialismin ajan keskustelu on jättänyt nykyiseen vasemmistoliittoon huonosti istuvia mielikuvia. Vasemmistoliitto ei kumarra mihinkään vaan puolustaa kriittisesti ihmisoikeuksia ja demokratiaa ja vastustaa sortoa kaikkialla. Vaikka omalle sukupolvelleni kylmän sodan ajan asetelmat ovat pelkkää kirjoista opittua historiaa ja käytännön tasolla vieraita, kotoa opitut asenteet, mielikuvat ja antipatiat voivat perusteettomuudestaan huolimatta olla monilla vahvassa.

Vaikka olen nyt löytänyt poliittisen kotini enkä voisi nykyään kuvitella olevani muussa puolueessa, olisin voinut joskus päätyä muuhunkin puolueeseen. Hyvää on eri puolueissa. Ylipäänsä puolueissa toimitaan asioiden ja niihin vaikuttamisen takia, ja se tapahtuu vain yhdessä. Vaikka puolueita määrittävät erilaiset arvot ja painotukset, eri puolueilla on tietysti yhteisiä tavoitteita, enemmän ja vähemmän. Läheinenkin yhteistyö on tarpeen.

Uskon, etten kaikin tavoin vastaa tiettyä perinteistä mielikuvaa vasemmistoliittolaisesta, kuten ei moni muukaan 2020-luvun vasemmistoliiton kannattaja. Oletus että koulutetut, keskiluokkaiset tai hyvin toimeentulevat ihmiset haluaisivat poliittiselta päätöksenteolta vain omien verojensa minimointia, oman lyhyen aikavälin taloudellisen hyvinvointinsa maksimointia ja omien eturyhmiensä etujen ajamista on minusta erikoinen. Vasemmistoliitto on ja sen tulee olla väkevästi työväen puolue, mutta se ei ole pelkästään sitä. Vasemmistoliitto tavoittelee Suomea, joka on parempi ihan jokaiselle suomalaiselle. Vasemmistoliittoa voi mielestäni kannattaa kuka tahansa.

Vasemmistoliitto on leimallisesti moninainen, erilaisten ihmisten puolue. Siihen mahtuu ja sen kannattajina on ihmisiä erilaisista koulutustaustoista, tulotasoista, sukupolvista, sukupuolista ja eri puolilta maata suurista kaupungeista ja harvaan asutuilta alueilta. Nykyisessä vasemmiston eduskuntaryhmässä on mm. puutarhuri, pitkän linjan aktivisti, pari tohtoria, myyjä ja luottamusmies. Tasaisesti eri ikäisiä, eri sukupuolta olevia, eri puolilta Suomea kaupungeista ja harvaan asutuilta alueilta tulevia, akateemisia ja duunareita.

Minulle moderni vasemmistopuolue vasemmistoliitto on se puolue, joka yhdistää kunnianhimoisimman ilmasto- & ympäristöpolitiikan välttämättömään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja puolustaa tinkimättömästi ja johdonmukaisesti perus- & ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota. Vasemmistoliitto on se puolue, joka johdonmukaisimmin pitää esillä myös yhteiskunnan hiljaisten, syrjittyjen, päähänpotkittujen, erilaisten vähemmistöjen ja haavoittuvimmassa asemassa olevien ääntä. Vasemmistoliitto toimii aktiivisesti myös rasismia ja fasismia vastaan. Vasemmistoliitto yhdistää kaiken tuon ja elää tässä ajassa menneeseen jämähtämättä, reagoi yhteiskunnan, työn ja talouden muutokseen ja haluaa tarjota vastauksia tämän ajan ja tulevaisuuden haasteisiin esittäen samalla rohkeita visioita oikeudenmukaisemmasta maailmasta.

Siksi olen vasemmistolainen ja siksi olen vasemmistoliittolainen.

Mikko Aarnio
Kirjoittaja on erityisesti valtiosääntöoikeudesta kiinnostunut juristi, joka työkseen toimii vasemmistoliiton eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä.