Juridiikkaa ja politiikkaa

Ovatko juridiikka ja politiikka vastakkain, tulisiko juridiikka ja politiikka pitää erillään tai voidaanko niitä pitää erillään, ja mitä tekemistä arvoilla ja oikeudella on keskenään?

Julkisoikeuden professori emeritus Lars D. Eriksson on kieltänyt tekevänsä tiukkaa rajaa oikeuden, politiikan ja moraalin välille, vaan näkee ne ”saman kokonaisuuden keskeisiksi elementeiksi”. Kun oikeus itsessään on ilmaus poliittisista ja moraalisista arvoista ja tavoitteista, ei ole syytä, miksi näitä ei saisi käyttää oikeudellisessa kommentoinnissa ja lakihankkeista puhuttaessa. (Lakimiesuutiset 14.12.2016) Politiikassa palkkatyössä olevana ja poliittisesti aktiivisena juristina pidän monessa yhteydessä tärkeänä oikeuden ja politiikan – ja oikeudellisen ja poliittisen argumentaation – erottamista. Poliittisessa vaikuttamisessa oikeudellinen argumentaatio voi olla vahva perustelukeino, mutta usein on aiheellista pyrkiä välttämään toimimista toisinpäin, siis ”sotkemasta politiikkaa” juridiikkaan.

Toisaalta poliittisuutta tunnutaan joskus pitävän kirosanana ja pelättävän niin laajemmin yhteiskunnassa kuin nykyaikaisen kotimaisen oikeustieteen piirissä. Ideologisuus saatetaan tarkoituksenmukaisesti esittää asiantuntijan uskottavuutta heikentävänä, kiusallisena seikkana, suoranaisena pilkkakirveenä. Itse asiassa jopa politiikasta halutaan häivyttää politiikkaa. Kuten sosiologi ja nykyinen kansanedustaja Veronika Honkasalo kirjoittaa, ”ideologiattomuuden aika peittää alleen sen, että politiikassa on perimmiltään kyse arvovalinnoista ja ideologisista ratkaisuista”. (Veronika Honkasalo: Toivon politiikka, 2019, s. 56) Honkasalo kritisoi ”pragmaattisen keskitien” politiikan ihannointia ja pyrkimystä ideologioiden häivyttämiseen ennen kaikkea talouspoliittisessa keskustelussa, mutta samaa vaihtoehdottomuuden ja välttämättömyyden narratiivia voi paikantaa yhä useammin muitakin politiikanaloja koskevasta keskustelusta.

Juristina olen syventynyt erityisesti valtiosääntöoikeuteen. Vaikka perus- ja ihmisoikeuksia koskeva arviointi on oikeudellista, liittyy siihen yleensä harkinnanvaraisuutta ja arvoperustaisia kannanottoja. Toisaalta taas perus- ja ihmisoikeudet osana valtiosääntöoikeutta ovat nimenomaan se oikeusjärjestyksen osa, joka rajoittaa myös demokraattisesti valitun lainsäätäjän valtaa ja siispä politiikan liikkumatilaa lainsäädäntötyössä.

Lakien taustalla olevan poliittisuuden ja arvosidonnaisuuden tiedostaminen ja tunnustaminen ei tarkoita oikeustieteen tieteellisyyden sivuuttamista. Oikeustiede on tiedettä, ja oikeustieteellisen argumentoinnin on noudatettava tieteellisiä käytäntöjä. Oikeustiedettä arvioidaan tieteellisin kriteerein, ja oikeustieteellisen tiedon on täytettävä muun muassa objektiivisuuden kriteeri. Se, minkä normatiivisen aseman tai voiman oikeustieteen lausumat saavat, riippuu lausumien argumentatiivisesta voimasta: siitä, kuinka hyvin lausumat on perusteltu. (Hirvonen: Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan, 2011, s. 19–20)

Kun kirjoitin aikanaan graduani tiedustelulaeista, totesin graduni metodologiaa pohtivassa osassa tutkimuksen lähtökohtina olevan kyseisten lakihankkeiden seuraamisen parissa karttuneen työ-kokemukseni myötä saamani oivallukset ja ihmettelyt aihepiirin valtiosääntöoikeudellisista kipukohdista ja ongelmista. Oikeusfilosofian ja oikeusteorian dosentti Ari Hirvosen sanoin, tällaista ihmettelyä on oikeustieteellisessä tutkimuksessa syytä seurata asian analyysi, tarkastelu, kuvaus, konstruktio tai dekonstruktio, tutkimustulosten esittäminen ja mahdollisesti aiemman tiedon kritiikki, missä puolestaan olisi hyödynnettävä yleisiä ja kontrolloitavissa olevia tieteenalan metodeja. (Hirvonen 2011, s. 5)

Osa juristeista tarkastelee oikeutta melko mekaaniseen tapaan: Laki sanoo näin, joten näin on oltava, eikä asiaa ole syytä sen enempää pohtia, tarkastella tai problematisoida. Jollain oikeudenalalla tämä voi olla täysin perusteltu ja riittävä lähestymistapa. Silti itse toivoisin, että juristeilla olisi myös rohkeutta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja esittää näkemyksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Oma työni eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä toki eroaa monen ”perinteisen” juristin työstä: eduskunta säätää lakeja, juristi tyypillisesti soveltaa niitä. Politiikka ja oikeus pyritään julkisessa keskustelussa usein erottamaan toisistaan. Näkisin, etteivät nämä kuitenkaan ole pohjimmiltaan mitenkään vastakkaisia asioita: lait syntyvät poliittisessa prosessissa, jonka taustalla vaikuttavat erilaiset ideologiat.

Ihmisoikeuskeskustelu taas tuntuu ainakin mediassa ja toisinaan myös esimerkiksi eduskunnan täysistunnossa toisaalta typistyvän kysymykseksi siitä, onko jokin lakiehdotus tai asiaintila ihmisoikeuksien ”vastainen” vai eikö. Kun oma taustani on kansalaisjärjestössä ja ihmisoikeusliikkeessä, lähestymiskulmani ihmisoikeuksiin on alun alkaen pikemminkin: Kuinka hyvin se ja se oikeus toteutuu ehdotuksessa tai asioiden nykytilassa? Miten se ja se ihmisoikeus voisi toteutua (vielä) paremmin?

Kuvasin gradussani, että tuolloin valitsemaani tutkimusaiheen käsittelytapaa voi kuvata vaikkapa kriittisen lainopin perinnettä kunnioittavaksi. Voimassaolevaan oikeuteen ja sen sisältöön kohdistuva, oikeuden tulkintaa ja systematisointia tuottava lainoppi on oikeustieteellisten tutkielmien tyypillisin näkökulma ja metodi. Kriittisen lainopin lähtökohtana puolestaan on, että lainoppi ei vain kuvaa objektiivisesti oikeutta, vaan sen esittämät tulkinnat ja systematisoinnit ovat itsessään myös normatiivisia kannanottoja voimassaolevan oikeuden sisällöstä. Näin ollen lainopin menetelmänä ei voi olla Hirvosen sanoin ”yhteiskunnasta, vallasta ja arvoista puhdistettu analyysi, vaan nämä tekijät on tiedostettava ja otettava huomioon”. Oikeus on ”yhteiskunnallinen mahdollisuus”, ja oikeutta voidaan muuttaa sisältäpäin. Lainoppi voi kritisoida vallitsevia tulkintakannanottoja, oikeudellisia käytäntöjä ja itse oikeusnormeja, mutta ”kritiikin mittapuiden on löydyttävä voimassaolevan oikeuden sisältä”. Perus- ja ihmisoikeudet ovat luonnollinen mittapuu tuolle kritiikille. Sitä valtiosääntöoikeudelle itsestään selvää lähtökohtaa, jossa perusoikeusjärjestelmä asettuu oikeuden analyysin ”kiintopisteeksi”, jota vasten oikeudellisten tulkintojen oikeellisuutta arvioidaan, voidaan kuvata myös perusoikeuskeskeiseksi lainopiksi.

Arkinen työ poliittisen koneiston pienenä palasena ei ole tieteentekemistä. Samaa kriittistä tarkastelua kuin gradussani katson kuitenkin harjoittavani myös niin politiikan työläisenä kuin ihmisoikeusaktivistina.

Mikko Aarnio
Kirjoittaja on erityisesti valtiosääntöoikeudesta kiinnostunut juristi, joka työkseen toimii vasemmistoliiton eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä.

Kirjoitus pohjautuu osittain kirjoittajan pro graduun.